Tule hyvä puhelin,
älä tule paha puhelin

Pienet sormet liikkuvat tottuneesti puhelimen kosketusnäytöllä. Kissavideo, corgivideo, pari kuvaa kaverille hassulla filtterillä. Lapsi kurkkii puhelinta kesken läksyjen, viestit viuhuvat ja levottomat peliäänet valtaavat ilmatilan. Jossain kohtaa vanhempi hermostuu – eikö vähempikin riittäisi?

"Älylaitteet ovat vähän sellainen kaksiteräinen miekka", sanoo neuropsykologian erikoispsykologi Tuomo Aro, joka on työssään perehtynyt varsinkin siihen, kuinka älylaitteet vaikuttavat oppimiseen ja keskittymiseen.

"Toisaalta niitä voidaan hyödyntää esimerkiksi opetuksessa ja saada suurtakin hyötyä vaikkapa vieraiden kielten pelillisestä opiskelusta. Toisaalta ne voivat joissain tapauksissa hidastaa lapsen kehitystä, heikentää itsesäätelykykyä ja aiheuttaa suoranaista riippuvuutta."

Älypuhelimien määrä on viime vuosina kasvanut moninkertaiseksi verrattuna vaikkapa 2010-luvun alkuun. Muutos ei koske ainoastaan aikuisväestöä: hiljattain suuri suomalainen puhelinoperaattori julkaisi selvityksen, jonka mukaan 81 prosentilla 7-vuotiaista on oma puhelin, ja niistä suurin osa on juuri älypuhelimia.

"Ymmärrän hyvin puhelimen merkityksen turvalaitteena, mutta ehkä juuri älypuhelimen hankintaa ainakin pienimmille koululaisille voisi lykätä muutamalla vuodella", Aro sanoo.

Moni pitää yhtenä älypuhelimen parhaista ominaisuuksista mahdollisuutta paikantaa lapsi tarvittaessa. Laitteelle olisi kuitenkin olemassa vaihtoehtoja: esimerkiksi ranteessa pidettävä kellopuhelin, jossa on myös paikannustoiminto.

Vaikka älypuhelin hankitaan turvallisuus mielessä, tuo se mukanaan uusia turvallisuusriskejä. Nettikiusaaminen ja sosiaalisen median seksuaalirikokset ovat valitettavan yleisiä ilmiöitä ja internet pitää sisällään monin tavoin haitallista materiaalia pornografiasta väkivaltakuvastoon.

Aiemmin lapsen turvallisuuteen esimerkiksi kotona on vaikuttanut lähinnä vanhempien toiminta, mutta älylaitteen kautta kaikki mainitut ikävyydet saattavat alkaa työntyä arkeen ympäri vuorokauden. Lapsen harkintakyky ja taito lukea mediaa eivät ole aikuisen tasolla eivätkä tekniset keinot haitallisen sisällön suodattamiseen aina toimi.

Verkossa valvonta saattaa puolestaan olla hyvin nimellistä: esimerkiksi sosiaalisen median palvelut ovat asettaneet sivuilleen ikärajoja, mutta käytännössä ne on helppo kiertää. Toisinaan vanhemmat itse antavat siihen luvan – esimerkiksi viestipalvelu WhatsAppin ikäraja on 16 vuotta, mutta huoltajan suostumuksella sovelluksen ladanneita alaikäisiä käyttäjiä riittää.

Harva vanhempi mahtaa tietää, että WhatsAppia voi käyttää hyvin samaan tapaan kuin Instagramia, eli siellä voi julkaista kuvia ja videoita laajalle ryhmälle vastaanottajia ja tehdä tilapäivityksiä. Nuoren käyttäjän harkintakyky saattaa helposti pettää. Kun lapsi vaikkapa haluaisi myöhemmin poistaa nolona pitämänsä kuvan, on vahinko jo tapahtunut ja kuva voinut levitä hyvin laajalle.

Sosiaalinen media ja viestipalvelut saattavat myös mahdollistaa täysin tuntemattomien henkilöiden yhteydenotot lapseen ja lisätä seksuaalirikosten riskiä. Täysin turvallisia palveluja ei ole olemassa. Jos lapselle hankitaan älypuhelin, vanhemman on syytä seurata, mitä sovelluksia lapsi käyttää ja tarvittaessa rajoittaa niiden käyttöä.

Yhteydenpito vanhemman ja lapsen välillä ei vaadi älypuhelinta. Aron mielestä hyviä vaihtoehtoja olisivat joko perinteinen "palikkapuhelin" tai jo aiemmin mainittu kellopuhelin, jonka kautta vanhemmat näkevät missä lapsi liikkuu, mutta jolla lapsi ei pääse nettiin. Kellopuhelimeen eivät myöskään voi soittaa tai viestittää muut kuin ennalta määritetyt henkilöt. Aro pitääkin kellopuhelinta hyvänä ideana.

"Toivoisin, että ne olisivat lasten maailmassa sellainen siistinä pidetty juttu, joka yleistyisi enemmän", Aro sanoo.

"Tällainen laite ratkaisee monta älypuhelimen käyttöön liittyvää käytännön ongelmaa ja sopisi varsinkin eka- ja tokaluokkalaisille", hän toteaa ja naurahtaa, että ranteessa pidettävä laite ratkaisee myös ongelman siitä, mihin pienten vaatteiden pienistä taskuista nykyään varsin kookkaat älypuhelimet saa laitettua.

Nettisisältöjen lisäksi huolta herättää myös älylaitteiden mahdollinen passivoiva vaikutus liikunnan suhteen. Älylaitteet helpottavat, nopeuttavat ja tehostavat monien asioiden tekemistä, mutta saavat usein käyttäjänsä jämähtämään paikoilleen. Miksi liikahtaa, kun viihde ja sosiaalinen elämä löytyvät suoraan nenän edestä?

Aro näkee huolen aiheellisena.

"Laitteella vietetty aika on aina pois jostain muusta, ehkä kehittävämmästä tekemisestä", hän tiivistää.

Aro kertoo, että pienillä lapsilla voidaan huomata korkean niin sanotun viihderuutuajan ennustavan kehityksellisiä pulmia motoriikan suhteen. Asiantuntijapiireissä on viime vuosina pohdittu paljon myös ulkoleikkien vähenemisen, älylaitteiden käytön lisääntymisen ja lasten lihavuuden yhteyttä.

Lisäksi staattiset sometus- ja peliasennot vaikuttavat epäedullisesti niska-hartiaseutuun sekä lihaksistoon yleisesti. Silmät rasittuvat, likinäköisyyden riski kasvaa ja esimerkiksi jännityspäänsärkyjä voi ilmetä.

"Korkea ruutuaika voi tuoda ongelmia myös itsesäätelyyn ja tarkkaavaisuuteen", sanoo erityisesti tähän aiheeseen perehtynyt Aro.

"Varsinkin jos lapsella on jo todettu jonkinlaisia keskittymisvaikeuksia, älypuhelin harvemmin niitä ainakaan vähentää."

Esimerkiksi ADHD-lapsen vanhempien kannattaisi Aron mukaan pohtia rajoittamista vielä tavallistakin tarkemmin ja ohjata lasta älylaitteen järkevään käyttöön. Vanhempien tuki ja valvonta on tarpeen, ja vanhemmat viime kädessä myös päättävät, millaisia laitteita lapselle hankitaan.

Keskittymis­vaikeuksien lisäksi ongelmia voi ilmetä myös sosiaalisissa taidoissa. Aron mukaan tutkimuksissa on löydetty viitteitä siitä, että korkea ruutuaika on yhteydessä hieman heikompiin sosiaalisiin taitoihin.

"Sen sijaan ikätovereiden kanssa yhdessä leikkiminen ohjaa ymmärtämään oman käytöksen seurauksia ja esimerkiksi sitä, ettei yksi voi dominoida leikkiä liikaa, jos leikin halutaan jatkuvan", Aro kertoo.

Usein leikit opettavat lisäksi empatiakykyä, mitä tukee myös hyvä vuorovaikutus vanhemman ja lapsen välillä. Tässä kannattaa myös aikuisen olla tarkkana, ettei itse syyllisty katoamaan liiaksi omaan somekuplaansa.

"Sehän on selvää, että vuorovaikutus lapsen kanssa heikentyy, jos vanhemmalla on aina kännykkä kädessä. Jälleen voidaan palata siihen, että laitteella vietetty aika on aina pois jostain muusta", sanoo Aro.

Tampereen yliopistollisessa sairaalassa toteutetun tutkimuksen mukaan niillä 2-vuotiailla lapsilla, joiden vanhemmat raportoivat suurempia ruutuaikoja, oli pienempi käyttösanavarasto. Lapsen toimintakyvyn ja myös kielellisen kehittymisen kannalta olisikin tärkeää olla yhteisessä arjessa läsnä ilman jatkuvia ulkoisia häiriötekijöitä, joita älypuhelin helposti tuo mukanaan.

Keskeisin ongelma älypuhelimen käytössä onkin Aron mukaan sekä aikuisilla että lapsilla automatisaatio, johon laite ohjaa.

"Kun on pienikin tylsä hetki, tartutaan puhelimeen tai kun puhelimesta kuuluu pienikin piippaus, on se pakko ottaa heti käteen ja katsoa mitä tapahtuu. Oman ykkössovelluksen tapahtumia seurataan jatkuvasti päivän mittaan kaiken muun tekemisen lomassa lähes pakonomaisesti", Aro kuvailee.

Puhelin saatetaankin avata kymmeniä, ellei peräti satoja kertoja päivässä.

"Esimerkiksi tuoreen yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan 8–12-vuotiaiden viihderuutuaika nousee jopa 5–6 tuntiin päivässä", kertoo Aro.

Osalle ihmisistä automaatio muuttuu niin voimakkaaksi, että se häiritsee keskittymistä ja muiden asioiden aikaansaamista. Monisuorittaminen varsinaisen käsillä olevan tehtävän ja älylaitteen houkutusten välillä voi tehdä työstä tehottomampaa ja stressaavaa.

"Tämän saman haasteen kohtaa sekä älypuhelinta käyttävä ekaluokkalainen että vanhempi", Aro sanoo.

Älypuhelimet ovat todennäköisesti tulleet jäädäkseen. Laitteiden mahdollisista negatiivista vaikutuksista huolimatta Aro näkee niissä paljon hyvääkin – niiden kanssa on ainoastaan opittava toimimaan ja luotava selvät pelisäännöt. Aiheellista on myös miettiä, tarvitseeko pieni koululainen älypuhelinta, vaan voisiko jokin muu laite korvata sen.

"Voisi sanoa, että mitä enemmän älylaitteiden käyttöön tai ruutuaikaan liittyy perheessä haasteita, sitä selkeämmät säännöt on syytä olla. Jos lapsen kanssa tapellaan joka ilta laitteiden sammuttamisesta, kannattaa ottaa tiukka ruutuaika käyttöön", hän toteaa.

Suomalaisten suositusten mukainen ruutuaika sekä televisio että muut laitteet yhteenlaskettuna on esimerkiksi 6–10-vuotiaalle noin 1,5 tuntia päivässä, 11–13-vuotiaalle kaksi.

"Kokonaiskuvan hahmottaminen on päivittäisiä minuutteja tärkeämpää, mutta suositukset antavat hyviä suuntaviivoja käytön rajaamisessa, varsinkin jos huomataan että ruudun parissa vietetty aika tuo mukanaan muita haasteita", hän muotoilee.

Aiheellista onkin miettiä, tarvitseeko pieni koululainen juuri älypuhelinta, joka usein lisää ruutuaikaa, vai voisiko jokin muu laite korvata sen.

Lapsi oppii vanhemmiltaan, halusivat nämä sitä tai ei. Aro huomauttaakin, että myös vanhemman kannattaa tarkastella omaa käyttäytymistään. Jos ruutuaika lasketaan useissa tunneissa ja digiympäristössä vietetty aika alkaa häiritä töitä ja haitata hyvinvointia, on myös aikuisen hyvä asettaa itselleen sääntöjä jotka rajaavat puhelimen käyttöä. Yhteiset, kaikkia perheenjäseniä koskevat säännöt voivat tehdä hyvää.

"Voidaan vaikka sopia, että kukaan perheessä ei käytä älylaitetta esimerkiksi ruokapöydässä tai tietyn kellonajan jälkeen illalla."

Lähteitä:

IROResearch & Xplora Mobile Oy. 2019. Nettipaneelitutkimus.

Kosola, S., Moisala, M. & Ruokoniemi, P. (toim.). 2019. Lapset, nuoret ja älypuhelimet – tukea 2020-luvun vanhemmille. Kustannus Oy Duodecim.